5. Pohdinta
Mikrobilääkeresistenssin hallinta julkisissa sairaaloissa asettuu monimutkaiseen leikkauspisteeseen, jossa vastakkain ovat välitön potilaskohtainen varovaisuusperiaate ja pitkän aikavälin resistenssikehityksen hillitseminen. Kuten kansainväliset sairaalatason kartoitukset osoittavat, laajaspektristen mikrobilääkkeiden käyttö perustuu useimmiten empiiriseen aloituspäätökseen ilman mikrobiologista varmistusta, ja hoidon perusteiden kirjaaminen sairauskertomuksiin jää toistuvasti puutteelliseksi [1], [2]. Lääkäreiden taipumus jatkaa varmuuden vuoksi aloitettua laajakirjoista mikrobilääkitystä ylläpitää lääkepainetta erikoissairaanhoidon vuodeosastoilla ja tehohoidossa, mikä heijastaa syvään juurtunutta varovaisuusajattelua [8]. Vaikka nopea molekyylidiagnostiikka tarjoaa välineen patogeenien varhaiseen tunnistamiseen, pelkkä teknologinen saatavuus ei automaattisesti johda mikrobilääkehoidon purkamiseen tai kapeakirjoisempaan valintaan ilman sitovia hoitoprotokollia ja institutionalisoitua mikrobilääkeohjausta [8]. Kirjallisuudessa tunnistettu tutkimusaukko liittyykin siihen, millä tavoin diagnostinen tieto saadaan integroitua osaksi kliinistä päätöksentekoa ilman, että hoitava lääkäri kokee potilasturvallisuuden vaarantuvan. Tämän katsauksen keskeisenä rajoitteena on eri maiden ja sairaalatyyppien välinen huomattava vaihtelu diagnostisten resurssien saatavuudessa ja lääkemääräyskäytännöissä, mikä edellyttää tulosten tulkitsemista suhteessa paikallisiin toimintaolosuhteisiin.